Perustuslain mukaan vallan kolmijako on selvä: kongressilla on valta julistaa sota. Presidentillä, ylipäällikkönä, on valta johtaa armeijaa sodassa, jonka kongressi on valtuuttanut. Iranin sodan osalta presidentti ei ole pyytänyt lupaa eikä kongressi myöntänyt. Presidentti ei voi perustuslaillisesti käydä sotaa ilman kongressin lupaa, ellei maa ole hyökkäyksen kohteena, hyökkäyksen kohteena tai kohtaa välittömän hyökkäyksen. Mikään näistä olosuhteista ei ole täällä. Liian pitkään olemme toimineet presidentin sotavaltuuksien niin avoimin teorian mukaan, ettei niistä löydy mitään rajoittavaa periaatetta. Edessämme oleva kysymys ei ole demokraattien ja republikaanien välillä, eikä edistyksellinen vastaan konservatiivi. Kyseessä on kongressi vastaan presidentti. Se on artikla I vastaan artikla II. Perustajat eivät julistaneet itsenäisyyttä 250 vuotta sitten korvatakseen yhtä kuningasta toisella. Perustajat eivät myöskään tarkoittaneet, että ylipäällikkö käyttäisi 1700-luvun englantilaisen monarkin yksipuolista sodankäyntivaltaa. Ajatus siitä, että presidentti voisi ajaa Yhdysvallat alueelliseen sotaan yhdessä maailman epävakaimmista paikoista – ilman edes kongressin tiedottamista, saati sen valtuutusta – on ristiriidassa perustuslain tekstin, rakenteen ja historian kanssa. Sen sijaan, että kongressi olisi toissijainen imperiumin presidenttiydelle, sen on palautettava oikeutettu paikkansa hallinnon ensimmäisenä haarana – juuri kuten perustajat tarkoittivat. Olemme artikla I syystä. On aika alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.